Millaiset ihmiset oikein lukee blogeja? Mun kirjotus on ollu puol päivää julkisena koko maailmalle, ja kävijöitä jo yli 70. Ja se, että blogin aihe on niinkin mielenkiintoinen kuin MINÄ itse, niin uteliaita riittää. Hävyttömät.

Mä kyllä myönnän ihan suoraan, etten ole koskaan lukenut kenenkään tekstejä sillä tavalla aktiivisesti, tai no ehkä niitä kolumneja, joita Vauva-lehden sivuilla on. Mitään muuta mielenkiintoista en olekaan koskaan löytänyt kyseisestä paperiläpyskästä, mutta tilasinpahan taas, kun sain niin hienon tilaajalahjankin valita. Ja nyt, viime kerrasta oppineena, olen jo perunut koko lehden, etten taas huomaa kolmen vuoden kuluttua että lasku tuli mutta lehdet lentää suoraan paperinkeräykseen. Viimeisimmästä lehdestä jäi mieleen vain juttu, joka käsitteli äitiä, joka ei tykkää olla kotona. Mä saattaisin ehkä samaistua kyseiseen persoonaan. Kyllä täällä itsensä hulluksi saa, nimittäin tänään huomasin tuijottavani vartin verran lihavaa oravaa, ja tuli mietittyä, onko ne tähän aikaan vuodesta tiineenä, tai että mikä ylipäänsä on oravien lisääntymistahti/aika. Se oli ihan tosi levottoman näkönen, kun on tottunut siihen että oravat kujertaa sillä tavalla veemäisesti ja juoksee ympäri koivua, niin tää raahautu ylösalaisin puusta alas ja rohisi omituisesti. Hinkkas hanuriaan siihen kaarnaan, että sekin kyllä kävi mielessä että oliskohan sitä vaan hiiva vaivannu.

Tommosiin asioihin ei vaan aiemmin ole tullut kiinnitettyä huomiota. Joko ei ole ollut aikaa hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan ympäristöä kun on niin jumalaton kiire tai sitten ei ole vaan jaksanut noin vähäpätöiset asiat kiinnostaa. Ei sillä, en mä siltikään nää kaikkea vaikka olenkin lomalla, esimerkiksi en edelleenkään näe jos joku tuttu tulee autolla vastaan tai että kuka on käynyt parturissa tai kenellä on uus käsilaukku. Ne nyt sitten sattuu oikeasti olemaan niitä asioita, jotka mua ei millään tasolla kiinnosta, kenellä on Audi, kenellä Lada, en minä niitä erota, autoja kuulemma molemmat. Ja toki vika piilee siinäkin, että silmälasit pitäis taas uusia.

Leivontablogi olis kyllä toisaalta sittenkin ollut ehkä mielenkiintoisempi, mutten millään pystynyt keksiä yhtä kiimaista nimeä ku Kinuskikissa (vai olenko ainoa jonka mielestä nimimerkki kuulostaa aavistuksen perverssiltä?). "Siirappikoira" tai "kermavaahtomisu" kävivät kyllä mielessä, jokseenkin eniten ehkä tykästyin vaihtoehtoon "karamellikaljurotta". Mä luovuin sitten ajatuksesta jo senkin takia että vaikka nimen olisinkin keksinyt, niin sokerimällisillä sormilla olen jo kerran hajottanut kameran. Eli uutta järkkäriä en aio pilata vain sen vuoksi, että saatte kuvamateriaalia mun kotipuuhasteluista.

Myönnettäköön, ettei nimi blogia pahenna. Ainakin tämän luomuksen nimi on temmattu täysin puskista, eikä aihe anna ymmärtää muuta kuin että mulla on vähintäänkin kieroutunut huumorintaju. Jos toi vitsi ei aukene kaikille, niin ei sen väliä, sitä kertoessani se ei oo auennu vielä kenellekään. Mun lapset kyllä nauroi, vaikkeivät tajunneetkaan, oletan.

Sain just jälkikasvun unille (toiveajattelua). Sievä pulputus tosin kuuluu tänne talon länsisiipeen asti, mutta en jaksa raahautua hiljentämään apinalaumaa. Meillä tosiaan pätee viidakon lait, se ketä karjaisee kovimmin on ainakin hetken aikaa kuningas. Mä en käsitä, miks lasten täytyy aina huutaa? On aina itse heittäydyttävä samalle tasolle jossain vaiheessa iltaa, ja kiekaista niin kovaa, että kitarisat ylettää itäsiipeen asti. Ei ne muuten reagoi. Tosin nyt on tullut tää uus paras temppu, että kädet laitetaan korviin ja lällätetään samaan aikaan, kun äiti yrittää selvittää asiansa. Toisinaan huomaan itse tekeväni samaa, kerran jopa kaupan hyllyjen välissä, kun toinen jo kahdettakymmenettä kertaa vakuutti minulle, että kotona tarvitaan just näitä kaikkia pipareita ja suklaita ja nameja. Sen koommin en juuri ole asioinut muuta kuin lähikaupassa kaksikon kanssa, sitäkin ennen preppaan poikia ennen kuin päästään ovista sisään, että ÄITI päättää mitä ostetaan ja me EMME tarvitse herkkuja. Ja jostain kumman syystä molemmilla on irvokas ilme kun kassahihnalta valuu ne kaksi muumipatukkaa, jotka on ansaittu palkinnoksi onnistuneen kauppareissun jäljiltä. Johdonmukaista..

Nyt on se hetki elämässä, kun mä vetäydyn sohvalle kuuntelemaan omituisia duettoja. Närheä ei voi kuunnella eikä katsoa, ehkä edelleenkin olen katkera siitä että se meni hätäpäissään pilaamaan jotain niin hyvää ja kaunista kuin Tehosekoittimen tuotantoa. Abreuta ja Maarittia kuunnellessa ei juuri erota, kumpi on lavalla, ai, nyt ne olikin siellä yhtä aikaa! Sitä paitsi kun katsoin Hurmerinnan jaksoa, olin vakuuttunut siitä, että nyt kuulemme kuusi vähän parempaa versiota "Jäätelökesästä", mutta tais sillä jotain muitakin kipaleita olla laulettavaksi. Miesten tuotannoista tunnen sentään jokaiselta jopa kaksi, kolmekin kappaletta.

Mä vajoan jonnekin horkkaan. Väsymys vie voiton. Nyt.