Sanoisinko nyt suomeksi näin, ettei ole hajuakaan, mistä blogini tulee kertomaan. Mulla ei juurikaan ole harrastuksia eikä elämää muutenkaan kodin ulkopuolella.

Ensin ihan vallan mietin, että "ooh", odotus-blogi totta vieköön, mähän olen raskaana! Totta puhuen, tää raskaus on ollut niin masentava ja levoton, että valitusvirreksi menee. Mä luulen, ettei kukaan eikä mikään maailmassa jaksa kiinnostua mun liitoskivuista ja selkäsäryistä ja oksentelusta ja supistuksista. Mä en edes tiedä, millä viikoilla mennään, mutta pötsin koosta päätellen helmikuu ei ole kaukanakaan.

Kakkublogia en edes harkitse, mun väkerryksistä ei saa kovin kaksista romaania tuherrettua, olkoon tuo sivubisneksenä muun hässäkän ohella. Leivontablogeja on ihan oksetukseksi asti, se on ihan kamalan hienoa että sokerimassa on jonkun intohimo ja siitä osaa askarrella vaikkapa koko vihainen-lintu-repertuaarin, mutta mä pidän sitä lähinnä jotenkin erilaisena tekemisenä, tasapainottaakseni tätä muuten kovin arkista eloa. Yksi syy tietysti mun leipomuksiin on se, etten osaa sanoa ei.

No mutta, kerrottakoon itsestäni sitten. Joku joskus on sanonut, että osaan ehkäpä kirjoittaa. Tai että mulla on joku sellanen kyky, että lukiessa ulkopuolinen pystyy samaistumaan mun tuntemuksiin. Että osaan pukea sanoiksi sen, miltä musta tuntuu. Sehän on ihan kiva, koska en ole kirjoittaessani välillä itsekään varma, miltä musta tuntuu. Aina toki joka asiaan löytyy mielipide, hyvä tai vähemmän hyvä. Mutta ne on mun omia. Enkä kaipaa arvostelua siitä, onko mun mielipide oikea vai väärä. En kaipaa arvostelua ylipäänsä mistään mun tekemisistä.

Pyrin pitämään perheeni ja muun lähipiirin ulkona mun blogista. Tää on mun. Kai sitäkin vois pitää jotenkin yksityisyyttä loukkaavana, jos mainitsisin teksteissäni nimiä tai viittaisin johonkin tiettyyn henkilöön. Ehkä lapsieni kommentteja julkaisen paljonkin. Ne ovat aitoja, ja pistää miettimään.

Olen siis erakoitunut, 27-vuotias 4-vuotiaiden kaksospoikien äiti. Kolmas tulossa (luoja paratkoon, kaikkeen sitä vielä ryhtyykin) helmikuussa ja sairausloman kourissa masennun kotona yksikseni sillä aikaa, kun aviomies painaa duunia niska limassa ja jälkikasvu purkaa energiaansa tarhassa. Kyllä mä ne pennut kotona pitäisin, jos kroppa antaisi periksi, mutta ei. Saavutus jo sinänsä, että saan ne kävelytettyä 10 kertaa kuussa tohon kilsan päähän hoitoon, välillä matka taittuu vartissa, välillä se vaatii vähän useamman minuutin, kun on niin paljon ihmeitä ja kummallisuuksia matkalla. Kuten esimerkiksi "hauraus"-kepit, mitä ne on, miksi niitä on, mitä niillä tehdään, voiko ne repiä maasta irti? Eikä ota kuuleviin korviinsa, kun kerron, ettei tää oo Herrain asia, vaan ihan tosiaan aura-autoja varten pystytettyjä merkkejä.

Olkoon nyt tällä kertaa näin. En pysty vannomaan ja vakuuttamaan, että tämä muoti-ilmiö tempaisisi minut mukaansa niin kovin jumalattomalla sykkeellä, mutta nähtäväksi jää. Kirjoittaminen on mukavaa. Vaikka suurimmaksi osaksi käsittelen ihan tämmöstä pintaliito-diipadaapaa, niin onpahan mullakin sairaslomapäiviksi jotain tekemistä. Kun ei muuta pysty eikä kykene.