Joulu se tulla jolkottaa. Tenavat hyppii seinille koska meillä ei ole joulukuusta. Kaikilla muilla kuulemma jo on. Ja koska usein kävelyreissulla vastaan tulee äitejä rattaineen, on kuulemma kaikilla muilla jo vauva paitsi meillä. Tylsää. Enpä ole koskaan jaksanut kiinnostua siitä mitä muilla on ja meillä ei, tosin olen vakaasti sitä mieltä että kyllä se helmikuu sais tulla jo pian niin meilläkin olis vauva, kun niillä muillakin. Ihan vaan oman kropan saavuttamiseksi. En taida muistaa hetkeä, jolloin kävellessä oli kevyt olo eikä mihinkään sattunut. Tai että miltä tuntuu vaihtaa sängyssä asentoa ilman, että tarvitsee miettiä miten päin sen tekisi, ettei vaan vatsanahka repeäisi. Mutta joulukuusi saa odottaa. Ainakin vielä viikon verran.

Joulufiilistä on tullut haettua tänä vuonna vähän eri tavalla kuin aiemmin. Nyt siis yritän oikeasti saavuttaa sitä, kun ennen ei oikein vähempää voinut inspiroida. Ei ehkä vähiten siksi, että muksut on niin isoja jo että oikeasti ymmärtävät joulun tarkoituksen, ainakin melkein, mitä enempi paketteja, sen parempi. Mutta se lasten riemu on jotain niin sanoinkuvailematonta. Silmät loistaa, suut nauraa. Kyllähän siihen ajatukseen ehtii jo moneen kertaan kypsyä, kun lokakuun alussa alkaa kysely, että koska pukki tulee, ja mitä lahjoja se tuo. Sitten alkaa omasta suusta se jokavuotinen paskanjauhanta siitä, kuinka tontut kurkkivat ja että täytyy olla kiltisti. Se aina mukeloilta unohtuu joka päivä muutamaan kertaan, eikä sillä ole käytökseen juuri mitään vaikutusta, joten olen alkanut jo harkitsemaan, että kannattaisko paljastaa tämä suuri kupla ja kertoa, että äiti ja isi ne lahjat teille kantaa ja saatte niitä joka tapauksessa, olitte kiltisti tai ette. Uhoaminen siitä, että pukki ei tuo lahjoja, on täysin merkityksetöntä. 

Mä siis olen salakavalasti kiikutellut noita jouluisia hilavitkuttimia ympäri kämppää toivoen, että joulumieli saavuttaisi minutkin. Ja totesin saman tien, kun sain joulukrääsälaatikon tyhjäksi, että meillä tosiaan taitaa olla isompi koti nyt kuin viime jouluna, koska fiilareita ei noista kahdesta valosarjasta ja muutamasta hilebilenauhasta irronnut. Mä ehkä vielä odotan ensi viikkoon, että jaksaa lähteä tonne isompaan kylään ostoksille, että sais edes yhden pihavalosarjan viritettyä, niin eiköhän siinä ole jo kerrakseen. Kuuseenkin tarvitsis varmaan hommata jotain valoa, niin siinä sitä tunnelmaa. Ja sitä ja tätä ja tota, mutta perhana, Wallilan kelohonkia en vaihda, en kirveelläkään, vaikka limenvihreä ei ehkä virallisesti olekaan maailman suosituin jouluverhojen väri.

Mä olen ehkä enempi kynttilä-ihmisiä, mutta jostain kumman syystä niitä ei ole tarvinnut muutamaan vuoteen sytytellä. Kai ne penskatkin jo tajuaa, ettei niitä tarvis ronkkia, mutta ihan vaan varmuuden vuoksi. Siispä panostan tohon pihapiiriin. Sen verran fiksusti, että kun tässä kahtena pakkasyönä olen jäädytellyt ämpäreissä vettä jäälyhtyjä varten, niin voin sitten tänä iltana katsoa, kun ne sulaa tohon mun ikkunan alle. En juuri koskaan katsele säätiedotuksia millään asenteella, kun joko sataa lunta, vettä räntää tai ei, tai sitten paistaa aurinko. Mutta mikäli Poudan Pekiin on tänään uskomista niin aika levottoman lämpimältä näyttäis loppuviikko. Eli se siitä lyhtyjen ilosta. Jos sais sitten aatoksi edes uudet. 

Tällänen fiilis tänään.