Aamu alkoi posliinipytyn halailulla. Vain, koska mieleeni muistui elämäni ensimmäinen lanttulaatikkokokemus. Oli vuosi -93, viimeinen koulupäivä sille vuodelle, ja ruokalassa tarjoiltiin jouluevästä. Opettajat mättivät lautaselle joka laatua, ja kaikkea oli maistettava. Lanttulaatikko. Tuo pahanhajuinen, pahannäköinen ja -makuinen painajainen tuijotti mua lautasella, ja sen hiljainen ääni kuiskasi korvaani: "Älä maista minua, älä maista minua". Yritin jo kertaalleen päästä turvatarkastuksesta läpi astiankeräykseen koskemattoman lanttusontaläjän kanssa, mutta opettaja passitti minut takaisin pöytään syömään lautasen tyhjäksi. Tippa linssissä mukisin ruokapöydässä aikani, kunnes aivojeni antama käsky kädelleni viedä haarukka suuhun kera ruskean kitkeränsuloisen siirappimällin vihdoin toteutui. 

Katastrofi. Makuhermoni turmeltuivat loppuiäksi. Jo pelkkä kielellä kosketus sai minut kakomaan. Minä onneton menin vielä väkisin nielaisemaan. Posket pullistuivat, tuskanhikikarpalot vierivät otsallani, naamani punertui. TSÄDÄÄM! Silmänräpäystä myöhemmin saatoin luetella lautaseltani koko jo äskettäin syödyn ruokalistan - rosollit, kinkut, perunalaatikot - kaikki samoissa lähtöasetelmissa. Lanttulaatikko alimmaisena, tuplamääränä. Vielä toinen rykäisy, ja koko annos sai kuorrutteekseen kiiltävän piimäkastikkeen. 

Mene siinä nyt sitten opettajalle väittämään, että kaikkea on maistettu. Se hirviö määräsi minut edelleen pöytään istumaan, koska en kuulemma ollut syönyt vielä mitään. Meni koko ruokatunti itkeä tihrustaessa, kun edessä komeili runsas herkkuateria vatsahappojen siivittämänä. Opettajakin jo luovutti välitunnin aikana. En itkunsekaisissa fiiliksissä kyennyt kertomaan, että koko lautanen oli täynnä oksennusta. Ruokalan tädit tuijottivat vihaisena, kun mätin koko lautasellisen yrjöä bioskaan, ja vielä kehtasivat perään huudella, että siitä olisi joku koditon saanut hyvän jouluaterian. Tänä päivänä olisin saattanut näyttää keskisormea sille ylensyöneelle porsimolle siellä padan ääressä, ja sanoa, että tätä pas*aa ne siellä vanhainkodissa ja laitoksissa joutuvat väkisin nielemään muutenkin, kertaalleen pureskeltua puppua. Reppanat.

Joka joulu tää tapaus kummittelee mun mielessä. Hyi olkoon. Eikä vähiten siksi, että olen kymmenen vuoden ajan joutunut työkseni tekemään sadoille ihmisille lanttulaatikkoa (ja ei, en ole Saarioisilla töissä). Mutta kun mä teen siitä ihan syötävää. Mä en käsitä, mitä oli silloin 20 vuotta sitten tapahtunut. Huono lanttusato, kenties, vai huono tekijä? Mä en ihan tarkalleen ottaen pysty kuvailemaan, miltä se loppujen lopulta maistui, muttei ainakaan suunmukaselta. Pienen ihmisen mieli järkkyy tommosesta. Mä kyllä joka joulu sitä tarjoan vieraille, jos joku sen teelusikallisen haluaa lautaselleen ottaa, mutta itse en kyllä jumalauta sitä syö. Traumat ovat pysyvät. 

Tänä vuonna olen välttynyt siitä satojen kilojen laatikkorumbasta pitkän sairasloman ansiosta. Ajattelin pidättäytyä täällä kotonakin moiselta vaivalta. Soitin siis pomolle, ja pyysin ottamaan syrjään muutamat laatikot meillekin, niin lämmittelen niitä sitten aattona. Ovat varmastikin parempia kuin itse tehdyt, koska pomo mut opetti niitä aikanaan veivaamaan, tosin oma tatsi on aina oma, ja vuosien varrella niihinkin on saanut pikkasen jotain omaa kikkaa heitettyä, jotain hyväksi havaittua. Mutta siis ei, en vaivaa päätäni mokomilla laatikkohirvityksillä. Ei niitä kukaan edes syö, mutta pakko ne on aina siinä joulupöydässä olla. Jätäppä pois, niin joku aina vinkuu että missä laatikot. Joulun jälkeen todennäköisimmin suureksi osaksi biojäteastiassa.

Mä olen niin turhautunut. Samperin lanttuloora.