Näin. Joulu tuli ja meni. Olihan meillä hauskaa. Pukki tuumas että mäkin olin ansainnu palkkion jälleen vuoden koettelemuksista, ja toi mulle ihkut pinkit Reiskat. Pukki myöskin oli sitä mieltä, että vaikka mun lapseni eivät ole ihan kilteimmästä päästä olleet varsinkaan noin kuukaus ennen joulua aina aattoon asti, niin kantoipa harmaahapsi myös kaksosille vinot pinot paketteja. 

Pyssyjä. Legoja. Stigat. Legoja. Turtleseita. Legoja. Dvd. Legoja. Mainitsinko legoja? PIKKUSIA legoja.

No onhan ne nyt kehittäviä, nuo tuollaiset pikkuiset legot. Hienomotoriikka harjaantuu. Mulla se on jo niin hyvin hallussa, että olen jo viikon kasannut jopa unissani ilman ohjeita kymmenkunta paloautoa ja poliisiautoa. "Oho, meni rikki". Joo, kyllä ne tuppaa hajoamaan kun niitä tuolla tavalla heittelee. Pitäis nätisti yrittää. "Oho, meni rikki". Niin, ne menee rikki jos niillä ajaa romurallia. "Oho, meni rikki, voisitko äiti auttaa?". Joo, ne menee rikki kun ne rikkoo tahallaan. Mä jo päätin eilen, että korjatkoon itse, perhana. "Ei me osata lukea ohjeita". Ette niin, katsotaan yhdessä. "Ei kun mä katson kun sä korjaat".

Näin se on vaan siis duplojen aikakausi ohi meidän perheessä hetkeksi aikaa. Onhan ne nyt ihan lapsellisiakin. Ihan liian isoja. Ei ollenkaan haastetta imurointiin, kun ei ne mahdu putkeen. Sitä paitsi niiden päälle on aika vaikea astua, koska ne näkyy niin pitkälle, paitsi pimeässä, se ollaan huomattu. Pikkulegot sen sijaan mahtuu jokaisen kodinkoneen reikään, sohvien ja kirjahyllyjen alle, nenään, varpaiden väliin, ja kyllä, ne mahtuu myös äidin kahvikuppiin. Silleesti ettei äiti huomaa. Höräys kahvia, ja jonkun palikkaukkelin torso oli vaarassa tukehduttaa mut aamupalapöytään.

Mä jo uhosin, että kun tää uusin tulokas kesällä jo möyryää kaikki nurkat ja kulmaukset, niin se pistelee poskeensa kaikki pikkulegot, jotka pyörii oman huoneen ulkopuolella. Sain vastauksen siihen, että "sitten se varmaan tukehtuu". Niinhän se varmaan tekee sitten niin. Minkäs sille sitten mahtaa. Mulla on siis puoli vuotta aikaa kouluttaa noita pieniä isoja miehiä siitä, että ei ole välttistä ihan mukavaa että meidän pikkuinen veli nyt ihan ekalla yrittämällä tukehtuu johonkin palomieskypärään. Mä luulen, että puol vuotta ei välttämättä riitä. Mä olen kuitenkin jo neljä vuotta yrittänyt saada pidettyä noi lelumassat tuolla herrojen omassa huoneessa, ja aina mä havahdun siihen, että sohvalle istuessa on aina joku dinosaurus persauksen alla.

Okei, myönnetään, on ollu pinna aika pinkeenä tässä viikon verran. Mulla on kroppa niin tulessa, että jokainen askel vierittää kyyneleen silmäkulmaan, halusin tai en. Yöt ovat järisyttävän levottomia ja heräilen vähintäänkin puolen tunnin välein kuulostelemaan, että mihin ruumiinosaan sattuu sillä hetkellä just eniten ja miten päin olis sujuvinta nousta sängystä pissalle ja juomaan. Mä en todella muista, että kaksosia odottaessa olisin ollut näin vaivanen. Vai oliskohan käynyt niin, että aika kultaa muistot tässäkin asiassa? Olihan noi kaksi vauvana kuitenkin niin kamalan kilttejä ja harmittomia, söivät ja nukkuivat. Jostain kumman syystä olin unohtanut ne pirulliset alkukankeudet, kun herrojen syöttäminen kesti parhaillaan 1,5 tuntia per vauva ja yöunet jäivät minuutteihin. Mutta sitä tikulla silmään joka vanhoja kaivelee. 

Ja tämä kireä pinna on nyt sitten ottanut kohteeksi poikien pienen pienet legot. Sekin on tottavie parempi kuin itse lapset. Mä vihasin jo noita pikkusia palikoita ennen kuin päätin survoa niitä läjäpäin joulupapereihin. Joku napsahdus tapahtui siis aivoissa marraskuun puolen välin tienoilla, kun pieni ääni mun sisälläni huusi, että OSTA. Ostinkin perkele, koko paloaseman ja kaluston heti siihen kaupan päälle, niin ei tarvitse hetkeen vinkua taas mitään uusia leluja. Tosin toinen Einstein mulle jo joulupäivän aamuna ilmoitti, että "äiti, sun tarvis ostaa meille sellanen poliisiasema". Joo. Ne kun on lähestulkoon ilmasia niin pistetään korvan taa.

Mutta. Asiasta löytyy taas se toinenkin puoli, kun oikein tarkastelee. Vuosien varrella meille on tullut leluja ovista ja ikkunoista. Ja vuodesta toiseen mun lapset leikkivät samoilla leluilla. Brion junaradalla ja duploilla. Muut lelut ovat viimeistään kuukauden sisällä olleet ehtaa roskiskamaa. Pikkulegojen ikuisuuskysymykseen en osaa vastata, mutta eihän niitä käytännössä voi saada rikki. Se on eri asia, miten niitä katoaa tästä asunnosta. Joko imuriin tai jonkun suuhun, tai sitten kannan ne joku yö suutuspäissäni roskapyttyyn. Mutta periaatteessahan niitä ei pysty tuhoamaan. Ehkä sellaisiin leluihin viitsin panostaa ja saatan olla valmis maksamaan vähän enemmänkin. Paitsi jos vielä yksikin palomies ui mun kahvissa, niin en maksa enää penniäkään!