Eipä musta mitään himobloggaajaa tullut. Vielä. Ei vaan tunnu löytyvän sopivaa rakoa päivästä, jolloin koneelle istahtaisi. Tai, onhan mulla päivät aikaa vaikka muksut olisivatkin kotona, mutta melusaasteen määrä on jotain niin uskomatonta, etten tiedä mitä ajattelisin. Tulisi kirjoitettua kaikennäköistä potaskaa. Ihan niin kuin tähänkin asti. Päivisin, kun penskat taasen ovat hoidossa, mulla on 385000 muutakin asiaa mitä pitäis tehdä.

Mutta nyt pyhitän tämän rauhan ja hiljaisuuden ajatuksilleni. Joo, lapset ovat kotona, mutta äskeisen kaalilaatikkoepisodin jälkeen ovat toivottavasti loppupäivän hiljaa. Mä niin tunnen olevani itse 4-vuotias, joka kaiken raivon ja uhman vallassa heittäytyy lattialle kierimään ja huutamaan, kun asiat eivät mene niin kuin pitäisi. 

Tosiaan. 3 tuntia hauduttelin iki-ihanaa mörsselöä niin kattilassa kuin uunissakin. Onhan se toki totta, että jos raskaana olevalla tulee omituinen himo kaalilaatikkoon, ei se välttämättä tarkoita sitä, että muu perhe kierisi hekumasta kun mädän kaalin löyhy pistää nokkaan koko aamupäivän. Ei sillä, pennut ovat useimmiten kiltisti popsineet jopa kaalilaatikon napaansa, mutta tänään ei kaiken muun raivoamisen ohella edes ruokakaan maistu. Aamusta asti on ollut kaikki päin persausta, lähinnä siitä hyvästä että isännän pitkät vapaat saivat pisteen ja ukko marssi takaisin työmaalle. Pojat reagoivat siihen yleisesti ottaen aika lepsusti, mutta tänään ei ollutkaan hyvä ettei isi ollutkaan kotona kun heräsivät yöuniltaan. 

Itsenäisyyspäivän ansiosta oli siis hieman pidempi vapaa, ja mies pysyikin ihan kiitettävän nätisti kotosalla, olen saanut levätä ja ukko on riehunut lapsien kanssa niin sisällä kuin pihallakin. Kun äiti ei tänään taas jaksa (vaikka koko viikonloppu tulikin maattua takapuoli umpihomeessa) niin se ei poikia miellytä. Yks kaveri kairaa tietänsä ulos mun kylkiluiden välistä, mikä lie Aatami onkaan. Toisaalta viikko sitten heitetty voltti S-marketin pihassa ei sekään helpota oloa, kun selkä on alkanut taas kettuilemaan mukavasti, ja reisikin taisi moisessa hötäkässä ottaa vähän damagea. No, näillä mennään, helmikuu ei ole kaukana. 

Palatakseni kaalilaatikon hurmioon, piru vie että olikin hyvää. Aterian jälkeen pistäydyin viemässä roskat pihalle, kun jälkikasvu jäi pöytään temppuilemaan omien lautasellistensa kanssa. Sisälle palattuani molemmat apinat istuivat kiltisti sohvalla lastenohjelmia tuijottaen, kiittivät ruuasta, oli kuulemma herkullista. Menin keittiöön katsomaan, siellä lautaset seisoivat, putipuhtaina eväistä, olivat tyhjinä. Hetken jo mietin, että ihania murusia minulla, kunnes astuin kaalilaatikkoklimppiin, joka nökötti tiskipöydän vieressä lattialla. Haistoin palaneen käryä, ja herrat olivatkin kipanneet kokko komeudet tyhjään roskisämpäriin, kun en ehtinyt pussia vielä laittaa. Kiitos ja ylistys, nokkelia lapsia. Mitähän siihen nyt sanoisi. En sanonut mitään, puhkuin kitarisat Timbuktuun asti kun ei enää talon neliöt riittäneet. Siihen päälle pari napakkaa supistusta, vetäytyminen vaakatasoon ja pieni itku. No ei ihan pieni, ihan kohtuu suuri. Pojat katosivat näköpiiristä, eivätkä sen koommin ole näyttäytyneet. 

Menen ehkäpä kohta keskustelemaan asian läpi, nyt kun olen hieman rauhoittunut. Ei sillä, ettenkö itse olisi aikanani keksinyt jopa juonikkaampia jippoja ruuan hävittämiseen. En sentään jäänyt siitä kiinni. Taskuihin mahtuu yllättävän paljon ryynimakkaraa, ja pieni veskipönttöreissu aterian jälkeen ja kylläpä vatsa huusi hoosiannaa loppupäivän... Mutta jollain ilveellä mun tarvis saada noiden kalloon taottua, että kehitysmaissa ei oo ruokaa, meillä on. Ja että vois kaiketi riittää, jos kertoisi, että ruoka on pahaa (vaikkakin tiedän, että ei se nyt ihan niin kamalaa ollut). Ei tarvitsis roskiin kipata. Suklaakalenterit jo takavarikoin, se oli kova pala. 

Mä kyllä tiedän, että alan itse jo lepsuilemaan näiden uhkausteni kanssa ennen kuin edes isi tulee töistä kotiin. Uhosin suureen ääneen, että pihalle ei ole tänään asiaa, mutta jotta kaikki sujuisi jouhevasti lopputuntien osalta, niin olisi suotavaa pistäytyä pihalle. Ja että televisio pysyy kiinni, no jaa, tulis sieltä mulle ihan kivoja ohjelmiakin. Katsotaan, kuinka käy. Mä en oo ehkä ihan supermutsi, mutta joku roti sentään. Kävi ne tähtisilmät mua jo halimassa ja suukottamassa. Kommentti kuului vain: "Anteeksi äiti, ei sinun tarvitse enää hermostua". Sulin. Miksi olinkaan vihainen?