Olen yrittänyt kolmena peräkkäisenä päivänä saada aivojani tyhjäksi kirjoittamisen avulla, mutta jo pelkkä koneen ääreen istuminen on hoitanut sen tehokkaasti - yhtään ei mitään pyöri päässä kun tähän pääsee. Jos nyt kokeilis jälleen kerran, niin voin painaa delete-nappia kun olen tunnin tässä jauhanut samaa sontaa.

Mulla on niin supertehokas olo. Olen tän viikon kuluttanut siivoamalla. Jos sitä siksi voi kutsua. Muksut on kolmatta päivää hoidossa ja mä olen nyt onnistunut tyhjentämään oman makuuhuoneen ylimääräisestä roinasta - tulipas siistiä!. Olen salakavalasti ujuttanut rojua tulokkaan huoneeseen - poissa silmistä, poissa mielestä... Mä kun vielä vuodenvaihteessa kuvittelin, että mun piti saada vauvan huone tyhjäksi...

Tänä aamuna kun sitten tartuin tuumasta toimeen ja avasin naperon tulevan luukun, niin teki mieli tempaista se saman tien kiinni... Edelleenkin joulukuusi. Kuusi melkein ehjää tuolia. Ilmankuivain. Työkalupakki. Jumppapallo. Kaljakärryt. Ilmoitustaulu. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Oksetus. Kuppi kahvia (ilman legoukkelia). Ja uusi kurkistus. Supistus. Pahoinvointi. Oksennus. 

No mutta. Mietintämyssy syvälle päähän ja huomasin tiivisteleväni olohuoneen ikkunaa (joku pässi repinyt tiivisteet irti). Ja oman makkarin ikkunaa (joku pässi jättänyt ison ikkunan puoliksi auki). Poikien huoneen ikkunaa (joku pässi oli jättänyt ilmastointiräppänän levälleen). Ai miten niin koleaa? No eipä ole enää. Tuskanhiki. Kurkistus vauvan huoneeseen. Joo, siellä on tiivisteet kohdillaan ja räppänät sulki ja ikkunakin kiinni. Eipä tule rääpäleelle vilu.

Niin, se huoneen tyhjennys. Tein sitten senkin. Nyt mä istun olohuoneessa joulukuusen, kuuden tuolin, ilmankuivaimen ja työkalupakin kanssa ja pyörittelen silmiäni. Vauvan huoneessa on nyt verhot ja matto. Ja ehkä kohta väliaikaisesti joulukuusi, kuusi tuolia, ilmankuivain ja työkalupakki. 117 neliötä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi viiden hengen talouteen. Perkele kun supistaa. Mä lopetan tän höyryämisen. Systeri jo ehdotti että voisin kantaa noi roinat tohon takkahuoneeseen, niin voin sitten hävittää niitä polttamalla. Mut ei se nyt sovi, selkä petti. Ehkä ens viikolla. 

Piru että tää "valmistautuminen" on haasteellista. Mies jo vähän toppuutteli, että viimeksikin sujui ihan kivasti vaikkei ollut mitään valmiina. Se on kyllä totta. Kaikkeen sopeutuu. 52 neliötä oli täynnä rempparojua kun kotiuduttiin sairaalasta. Ensi töikseni tyhjensin marakateille yhden äitiyspakkauksen, että pääsivät kaukaloista pois pötköttelemään. Sitten lähdin kauppaan. Sitten tulin kotiin ja kärvistelin yhden yön ilman rintapumppua, daisarit räjähtämispisteessä, kun eivät reppanat osanneet tissiäkään imeä. Aamulla mutsi kiikutti mulle pumpun. Kaikki näytti valoisalta. Kyllä ne rempparojut sun muut sieltä piakkoin katosivat, kun päästiin normaaliarkeen. Se oli vaan sen hetkinen tilanne silloin. Me nyt kuitenkin elettiin liki neljä vuotta nelihenkisenä perheenä kaksiossa, ja kyllä siihen vaan joutui sopeutumaan. Yllättävän kauan. 

Eli suotta tässä kai stressaa. Mut joku vinkuintiaani tuolla takaraivossa kimittää kaiken aikaa. Mulla on ollut siis liian paljon aikaa miettiä tätä tulevaa. Oikea supermutsi. Alan hipoa täydellisyyttä. Kaikki äidithän on omasta mielestään sellaisia. Vaikka en stressaa imetystä. Enkä reagoi joka inahdukseen. Enkä nukuta lapsiani iltasadun kera. Enkä tuputa täydellisiä kasvatusmetodeitani muille. 

Tää mamma menee nyt nukkumaan. On jäänyt parina yönä väliin. Suonta vetää, perskule. Mua hakataan sisältä päin. Lonkka hajoaa ja selkä kiukuttelee. On ollut herkullista. Herään sitten hakemaan muksuja hoidosta, niin pääsee tappelemaan. Ehkä väärä ilmaisu - meillä keskustellaan rakentavasti. Saapas - eihän saa - juupas - eipäs - olen - et ole - haluan - en halua... Ehkä ne siitä leppyvät kun huomaavat joulukuusenkoristeet olohuoneessa.