"Äiti, onko aivoilla silmät?"

Juu no periaatteessa, aivot on päässä, silmät on päässä, heti aivojen edessä... Äh... Viisaat lapseni saavat mut tuntemaan itseni todella tyhmäksi. Nuorimmainen tekee kaikkensa että ne aivotoiminnan viimeisetkin rippeet tulee tuhotuksi siten, että mölistään keskellä yötä ja suututaan, kun kukaan ei keskustele takaisin. Eli nukuttu on, hyvin ja hartaasti, aina kun vesseli ei möykkää korvanjuuressa. Pinnasänky on hyvin lähellä siirtyä lähiviikkojen aikana uuteen osoitteeseen. Unenlaatu paranee kummasti. Ei se nappula pahaa tarkoita, häntä nyt vaan ei väsytä 03.00 samalla tavalla kuin meitä muita. Muutoin jäppinen on kyllä ihanteellinen yöihminen, syö kerran tai kahdesti yössä ja jatkaa uniaan. Nyt vaan pari yötä mennyt ihan sumussa, kun toisella on niin kovasti asiaa. Eikä se ota kuuleviin korviinsa, kun yritän vaivihkaa vihjailla, että meillä on tapana nukkua öisin.

Sellaistahan se elämä on pienen vauvan kanssa. Väsyttää ja väsyttää. Ja isommille pitäis jakaa se vähäinen virta, mitä vielä katkonaisten öiden jäljiltä on olemassa. Meidän ultimate-kiltti vauveli ei kyllä tosiaan turhia huutele, ihanko kerran ollaan itketty kokonainen minuutti (tai ainakin tuntui minuutilta, tosiasiassa ehkä 10 sekuntia). Komentaa kyllä osataan, nyt kun se ihanainen ääni on löytynyt. Mölistään ja huudellaan ja hihkutaan.Ja jos äitiinsä tulee niin ei muuten vaikene edes pyydettäessä... Seurustellaan siis hanakasti. Ja ollaan pystyssä. Niin, meillä siis erheellisesti oletetaan että ollaan isompia mitä oikeasti ollaankaan, ja ollaan pystyssä kaiket päivät. Vauva-asento on ihan menneen talven lumia, poju yrittää hyppiä sylissä ja ryömiä ylöspäin. Ei siis enää herkkiä rutistuksia kainalossa kallellaan. Pöh. Se on vauvojen hommaa. Viittä vaille könytään jo masulleenkin. On vaan se käsi tiellä. 

Miten herkästi sitä pieni ihminen osoittaa luontonsa jo ensimetreillä. On ollut kyllä aikaa tutustua tohon kakkatykkiin. Kiinnostavimpia asioita ikinä näkyy olohuoneen limenvihreissä verhoissa, sekä kylpyhuoneessa suihkukaapin takana on jotain, mikä saa suun nauramaan. Mä en oo vielä hiffannut mikä se on, mutta pampula kyllä tietää, joka päivä kymmenen kertaa tulee hetkellinen harmitus kun nostetaan hoitopöydältä pois. Niskat meinaa katketa kun ei malttaisi irrottaa katsettaan. No siellä on letkua ja johtoa ja muuta mukavaa, kylläpä on huvittavaa. Oma peilikuva ei miellytä, se ollaan huomattu. Ja mitä suurempi meteli ympärillä, sen sikeämmät unet. Ja tuttipullo on kamalinta myrkkyä, mitä suuhun voi laittaa. Samoin pumpattu maito, pakastettu pumpattu maito, Nan, Tutteli, Semper, kaikki aivan kamalaa. THYI! Tutti on ihan yhtä iljettävä, mutta pahimpaan ketutukseen saattaa kelvata. On siis tarkka eväistään. No, mikäpä tässä. Jollain on ehkä ongelmana imetys, mulla se on päinvastainen. Ei kelpaa pullo ei. Ei pikkunälkään, ei isompaan. Pikkuhiljaa... 

Muutoin menee mukavasti. En tiedä onko ikä vai mikä, mutta jotenkin oma peilikuva iljettää. Noi panda-silmät ja pystytukka, roikkuvat lylleröt joka puolella... Ei menny ihan ku elokuvissa toi palautuminen... Viisi vuotta sitten olin paremmassa kunnossa jo viikko synnytyksen jälkeen, kuin ennen raskautta. Nyt... noh, pari kuukautta... vauvan verran painoa läks... No okei, pari kiloa enemmänkin, mutta ollaan vielä aika kaukana lähtöpisteestä. Ei sillä, että mua nyt se vaaka hirveemmin kiinnostais, mutta peilistä kyllä näkyy. Kuntoile tässä nyt sitten, kun ei koskaan tiedä, milloinka napero herää syömään. Nojaa, laiskuutta se on, eikä muuta. Se pieni rytminpoikanen, joka tässä nyt on alkanut muodostua, sallisi mun lähteä illalla 21.00 jälkeen lenkkeilemään. Kaikki tenavat ovat silloin unilla, ja arvatkaa, olenko minäkin! Vaikken ihan fyysisesti olisikaan sängyssä vaakatasossa, niin ainakin sohvalla torkkuminen istuviltaan on mun bravuuri tänä päivänä ihan mihin kellonaikaan tahansa. Yleensä nukku tulee väistämättä, kun tuo tissimies on kannettu pinnasängyn uumeniin nokosille. Järki sanoo, että mene perässä (en mä sinne pinnasänkyyn mutta sänkyyn kuitenkin), mutta kroppa heiluu täällä puolille öin asti milloin mitäkin tekemässä. Aivot ovat lomalla kaukana etelässä, ja palaavat ehkä ensi keväänä muuttolintujen kanssa tänne kotopuoleen. Mutta mitä siis sillä ulkonäöllä, eipä täältä nyt mihinkään pääsekään hetkeen. Eipä ole kukaan arvostelemassa meikäläisen järjenjuoksuakaan...