Meille on rantautunut kaksi supersankaria. Tai ei, Spiderman ei ole kuulemma supersankari kun sillä ei ole viittaa. Kysäisin viikonloppuna jannuilta, ketkä ovat kovimpia jätkiä maailmassa. Vastaukset olivat Batman ja Spiderman. Vastauksista villiintyneenä menin ja maksoin itseni kipeäksi moisista kostyymeistä. Sillä ajatuksella, että kun vappukarkelot hoidossa ovat ohi, niin mun puolesta vaikka nukkuvat ne asut päällä. 

Eihän tämä ajatusmaailma ihan kohdannut tenavien kanssa. Toinen itkua tuhersi, kun oli aiemmin ilmoittanut haluavansa olla naamiaisissa poliisi. Kerroin kohteliaasti, että poliisipuvut olivat nyt juuri loppuneet, että kelpaisiko tämä Batman-puku millään. No, kelpasihan se niin kauan ennen kuin näki itsensä peilistä. Logo puuttui, ei ole samanlainen kuin Lego Batman-elokuvassa, joten ei kelpaa. Tuossa se nyt roikkuu naulakossa ja jos ei herra suostu sitä pukemaan keskiviikkona, niin puen väkisin. 

Spiderman taasen kelpuutti asunsa hetimmiten, mutta muisti kuitenkin valittaa että hän olisi halunnut mieluummin Teräsmies-puvun. AHA. Kerroin, että voin palauttaa asut kauppaan jos ei kellekään kelpaa, niin sekään ei sopinut. Sittemmin meillä on ollut hyvinkin tyytyväisiä supersankareita. Paitsi toisella ei ole sitä viittaa.

Äsken käytiin kaupassa. Annoin pojille ekaa kertaa ihka omat kolikot, että saavat itse maksaa ostoksensa. Toiselle löytyi 50 senttiä, joka oli tasaraha, ja toiselle piti lykätä käteen 2€, kun ei ollut pienempää. Valistin, että saat sitten rahaa takaisin, muista ottaa kassatädiltä ne vastaan. Pyysin kaupan ulkopuolella loppurahoja takaisin, jolloin poika kertoi, ettei muista mihin laittoi ne. Mietippä tarkkaan. En muista, ne on mun rahoja, koska täti antoi ne mulle. No mutta, äiti antoi alunperin sulle sen rahan, joten äiti haluaisi loppurahat takaisin. En muista. MIETI. Ai niin, heitin ne kaupan lattialle ku veli yritti ottaa niitä kädestä. Kai poimit ne sieltä ylös? NO EN! Okei, jos joku vielä ihmettelee, miks ollaan persaukisia, niin siinä selitys. Yritin kohteliaasti ilmoittaa, että nyt joku toinen onnellinen poika saa itselleen niillä rahoilla namia, ettekä te saa enää ostettua mitään. No mutta sehän oli poikien mielestä tosi kiva juttu, että kaveritkin saa namia.

Puhalleltiin myös saippuakuplia. Fairya on pitkin terassia, grilliä, pöytiä, autoa, pyykkejä... Vitut sano Vatanen. Mä en jaksa enää. Oho, kaatu, tee lisää. Oho, loppu, tee lisää. Tehkää PLIIS jotain muuta. Joo, sen pienen hetken kun puhuin puhelimessa niin pojat teki vähän muuta. Juuri haravoimani roskat oli levitetty pitkin terassia. Ja puhelun aikana haluttiin mehua, jätskiä, karkkia, ja toinen poika ilmeisimmin halusi olla lähes alasti pihalla. Sukat ja kengät ja housut tulivat ovella vastaan kun menin katsomaan, mitä juntit puuhaavat. Luojan KIITOS huomenna on hoitopäivä. 

Vauva onneksi pysyy paikallaan, eikä juurikaan koskaan halua mitään. Vähän tissiä ja unta palloon. Meidän onneksi meitä on siunattu kolmannella hyvin nukkuvalla lapsella. Aamuisin jäppi on ku Naantalin aurinko, höpöttelee ja naureskelee aikansa ennen kuin sippaa, milloin lattialle, millon syliin. Minitirsojen jälkeen syödään vähän, ja otetaan megatirsat, jotka kestävät n. 3-4 tuntia. Sen jälkeen syödään, ja höpötellään ja leikitään. Otetaan toiset minitirsat jossain vaiheessa iltaa. Ja sitten nautitaan äipän ja iskän jakamattomasta huomiosta iltasella n. 2-3 tuntia ja syödään erityisen innokkaasti ja paljon. 21-22 maissa kaveri vetää unta palloon jo omassa sängyssä hyvillä mielin, ja seuraavaksi syödään klo 05.00 aamuyöllä, jonka jälkeen vielä vähän nukutaan, normaalisti 2-3 tuntia. Ja taas hymyilyttää. Näin on jatkunut jo pidemmän aikaa, ja se sopii myös minulle. Nautin tästä niin kauan kuin sitä kestää, viikon päästä lienee taas uudet kuviot... Jos niitä virallisia rytmejä sais alkaa muovailemaan sitten, ku saadaan kunnon eväät mukaan päiväkuvioihin. Missiona olis saada kaikki kersat samaan aikaan päivällä syömään ja illalla sänkyyn, niin tää elämä alkais voittamaan, jos ei se nyt ole rytmillisesti vielä ihan balanssissa. 

Nyt siis juippi mölisee pihalla rattaissa. Tuntuu olevan hauskaa. Neljä tuntia nukuttiin siis tänään, ja kohta herra pääsee evästämään, ihan niin kuin isommatkin. Paskaa makaroonilaatikkoa, kuulemma. Eivät aio syödä. Kuuluu sellasta metakkaa tuolta lastenhuoneesta, etten viitsi edes mennä katsomaan. Kävin äsken laittamassa oven kiinni, mutta silmät suljettuina, että verenpaine pysyis mahdollisimman alhaisena. Kuulostaa vähän väliä siltä, että jommalla kummalla olis pää irti. Täytyy mennä kohta tsekkaamaan, onko kenties taas joku vaatekaapin ovi pudonnut saranoiltaan, niin kuin tässä viikko sitten kävi, toisella on tikit kupolissa. Ei oo tuntunu menoa haittaavan, koko ajan se on kärsällään jossain päin pihaa tai kämppää eikä tosiaan opi mistään mitään. Murtumia odotellessa...