Mä en vaan käsitä tätä yhtälöä. Jos oletusarvona on, että maitoa mahtuu mukiin 1,75 desilitraa. Siitä juodaan osa. Sitten hosutaan ja heilutaan ja renkutaan, niin hups, muki kaatuu. Desi maitoa pöydällä. Ja litra lattialla? Harry Potter-taikamukit poistetaan heti käytöstä, kun niistä valuu aineita yli äyräiden. Ihan käsittämätön sotku. Ilmankos sitä maitoa saa kantaa niska väärällä tähän huusholliin. 

Viime aikoina meidän päiviin on kuulunut paljoltikin keskustelua aiheesta, miksemme lähde kaikkien naapurin kakaroiden kanssa kesällä Puuhamaahan. Rakkaat lapset, meillä on 5-paikkanen auto, ja meidän perheessä on viisi henkilöä, joten ajatus on mahdoton. "Mennään junalla". Ei. "Laitetaan kaverit takakonttiin". Ei. "Jätetään isi kotiin". Ei. Poikien kalloon ei nyt tunnu mahtuvan, etten aio lähteä yksin junalla koko naapuruston lapsiliudan kanssa puuhastelemaan, varsinkaan, jos joudun maksumieheksi. Viime kesänä sattui kummipoikani olemaan reissussa mukana, kun autossa oli yksi vapaa paikka, ja pojat saivat oivaa matkaseuraa. Tänä vuonna ajatus on mahdoton. Mutta isi voi kuulemma silti jäädä kotiin. Ei. Mutta mennään silti. Ei. 

Kun mikään ei riitä. Päiväkodissa sain taas kuulla kehuja, kuinka ihanan fiksuja ja tottelevaisia lapsia mulla onkaan. Eivät juuri koskaan lähde muiden hömpötyksiin mukaan, ja ovat vastuuntuntoisia ja uskovat kerralla. Mä kysyin hoitotädiltä, onko nyt ihan varma mitkä kakarat ovat minun? Sinällään helpottaa, että osaavat ehkä käyttäytyä kun vanhempia ei näy mailla halmeilla, jos nyt siis puhuttiin samoista lapsista. Jäi tosiaan vähän epäselväksi. 

Mulla on vähän heikossa nämä aiheet, kun helle on pehmittänyt kupolin. Eilen otin pulttia siitä, kuinka helvetin huonosti suomalaiset kirjoittavat suomea. Ei sillä, ettäkö oma äidinkielen taito olisi priimaa, mutta kyllä mä nyt sentään osaan lauseen aloittaa isolla kirjaimella. Ja erottaa lauseet toisistaan pilkuilla ja pisteillä. Ja yhdyssanatkin ovat lähes kaikki plakkarissa. Mua hävettää ihan oikeasti kaikkien puolesta. Jos mun ikäluokalla on taso näin huonoa, niin mitä se on mun jälkikasvulla? Mitä helvettiä siellä koulussa tehdään? Eihän nyt kaikilla voi olla lukihäiriö? Sen saatan ehkä antaa anteeksi, mutta en sitä, että nää nykyajan "älypuhelimet" arpoo sanoja ihmisten puolesta ja päivittää niitä faceen. Ja ei, ei vaivauduta oikolukua suorittamaan, ettäkö tarkistais mitä se puhelin sinne someen suoltaa.

Tai sitten emme vaan tajua, koska koulussa näprättiin tamagotcheja ettei ne vaan kuole oppitunnin aikana. Niitä piti ruokkia ja niiden kakat piti siivota. Mä olin aika tasan katkera kaikille luokkakavereille, kun niillä oli virtuaalieläimet, minulla ei. Kun vihdoin ja viimein sain hamstrattua fyrkkaa kasaan sen verran, että sain sellasen tasokkaan elukan ostettua Citymarketista, niin ne oli jo ihan out. Sitten vaan fanitettiin Hansoneita ja Spaissareita ja Bäkkäreitä ja tapeltiin siitä, miten mikäkin bändin jäsen lausutaan ja kenellä oli eniten levyjä ja julisteita seinillä. Mä sitten räpläsin salaa kotona mun tamagotchia, ja toivoin joka aamu hartaasti, ettei se kuole koulupäivän aikana.

Että sellanen lapsuus. Yksi karmaisevimmista traumoista liittyy siihen naruissa roikkuvaan koniin, joka hilluu sumun seassa ja asuu laivassa. HYI. Klip-klop klip-klop, hevonen on pop. YÖK! Kuinka paljon olenkaan joutunut nieleskelemään antihistamiinisia valmisteita, että se pysäyttäis noi Histamiinin aiheuttamat allergiset reaktiot. Mä en tajua, mikä siinä hevosessa niin puistattaa. Sain kerran joululahjaksi Histamiinin kuvalla varustetun pöytätabletin. Leikkasin sen saksilla palasiksi alta aikayksikön. Nykyajan lastenohjelmat eivät ole läheskään noin traumatisoivia.

Eli kaikkeni teen että pojilla olis aavistuksen parempi lapsuus kun mulla. Hyvin on alkanut, olen pelotellut ne klonkkuhirviöillä välttelemään takapihan uumenissa sijaitsevaa kaivoa, että jos reunalle menee kurkkimaan niin klonkku tulee ja imasee kaivoon. Ei ne mee sinne kaivolle enää. 

Vauvakin nauraa mulle. Mulla on niin tyhmät jutut.