"Äiti, asuuko se eno nyt Kiinassa? Tuleeko se huomenna meille junalla?"

Ei. Eno ei asu Kiinassa, eno on matkalla. Eno on siellä kuukauden. Kysyin enolta, onko tsäänssejä päästä sieltä meille huomiseksi junalla, niin eno lähetti vastaukseksi, että junalla menee noin viikko. Onko se viikko huomenna? Montako yötä?

Mulla olis pari aamukampaa viritettävänä. Mistään ei taida vaan löytyä niin tiheäpiikkisiä kampoja, mitä meidän tulisi laskea. Ollaan keskusteltu siitä, että montako yötä vielä on kaverin synttäreille. Entä juhannukseen? Entä meidän synttäreille? Entä koska on "halupiin". Halloween on marraskuussa kai. Koska on joulu? Entä Uusi Vuosi? Tää on sinällään melko rasittavaa, koska joka bileiden jälkeen aletaan odottaa seuraavan vuoden kemuja. Poikien aikamääreet rajoittuvat aika pitkälti huomiseen. Sitä pidemmälle ei riitä käsityskyky. Jos kerron että ensi viikolla, kysytään onko se huomenna. Kaikki mennyt on poikien mielestä tapahtunut "viime kesänä". Vaikka olis kolmen metrin nietokset. "Joo, oltiin me viime kesänä pulkkamäessä". Okei. Toisaalta, olivat myös viime kesänä järvellä uimassa. Mummun, tädin ja serkkujen kanssa. Öh, lapset, se tapahtui kolme kesää sitten, miten IHMEESSÄ voitte muistaa??? Niin, viime kesänä kuulemma. Ei oltu. 

Miksei se eno tule tänään??? Taas huomasin vastaavani samaan kysymykseen. Eno lähetti videoterveiset, että ensi viikolla menee katsomaan pandoja ja lupasi lähettää videota siitäkin. Nyt pojat odottavat, että koska se video tulee, joko se lähetti sen? Ensi viikolla, rakkaat lapset, ensi viikolla. Tuoko eno meille pandan? Tuoko se sen huomenna? Ei lapset. Ei. 

Laitoin Kung Fu-Pandan pyörimään. Loppui kyselyt, mutta alkaa varmaan heti uudestaan kun leffa loppuu. Samalla alkaa ninjailu, jonka olen valmis kestämään, kunhan saan nyt tän tunnin olla suojassa kysymyksiltä, joihin on vaikea vastata, kun ei tuo aika ole vielä hallinnassa. Loikitaan sohvilta alas ja tehdään ninja-liikkeitä. Siistiä.

Muuten on meno normalisoitunut näin vapun jälkeen. Taas muksitaan toisiaan ja valitetaan kun ei ole tekemistä. Sanoin jo ukolle, että kesiksen jälkeen otetaan toinen auto pois seisonnasta, niin pääsen apinoiden kanssa täältä kotipihasta vähän pidemmälle, jos aika käy pitkäksi. Voidaan lähteä siis jonnekin muualle tappelemaan. 

Mulla on vähän suureellisia suunnitelmia äijän kesäloman varalle, pitäis mennä katsomaan niitä Muumeja Naantaliin, siitä on ollu jo pidemmän aikaa puhetta. Lapsille emme ole ymmärrettävistä syistä kertoneet aikeistamme. Luulevat kuitenkin että lähdemme tänään, huomenna, tai viime kesänä. Sitä odotuksen riemua. Mä en vielä tiedä, miten tän revohkan kanssa liikutaan semmosissa reissuissa, mutta kokeilemalla se selviää. Mä otan mammalta kaiken opin, mitä ehdin päivässä imemään, ja lapset voivat mun puolesta istua koko päivän Nuuskiksen teltassa kuuntelemassa seikkailutarinoita suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sellanen olis unelmareissu. 

Mihinkään huvipuistoon noiden kanssa on turha lähteä, eivät vielä tiedä että sellasia on olemassa. Sitä paitsi tenkkapoo iskisi heti alkumetreillä, kun toinen on yli 120cm pitkä ja toinen vielä kaukana tavoitteesta. Ei tule siis kuuloonkaan. Muumimaailmaan ovat vinkuneet jo 3-vuotiaista asti, kun ovat nähneet mainoksia ja ovat vakuuttuneita että sellainen on oikeasti olemassa. No onhan se olemassa. Puuhamaassa oltiin viime kesänä, ja sekin oli vielä vähän turhan aikaista lähteä, eivät ymmärtäneet huvituksista tuon taivaallista. Keinu ja kiikkulauta olivat parasta antia mitä Puuhanalle meille päivän aikana tarjosi. Ja joo, toinen muistaa että grillattiin makkaraa ja syötiin eväitä. Uudestaan pitäisi kuulemma päästä. Ei. 

Leffa loppui. Tuliko se eno jo Kiinasta? Eipä tullut. Tehdäänkö maja? JOO! Mutta tehdään siitä niin iso että eno ja panda mahtuvat myös sisään.