Niin. Kai tätä voi siksikin nimittää, vaikken virallisesti myönnäkään olevani millään tasolla masentunut. Mä en vaan nyt jaksa oikein yhtään mitään. Neliöt levähtää käsiin, mutta mä osaan laittaa jo silmät kiinni. Itse siivoaminen ei olis mikään paha juttu, jos joka päivä jaksais, mutta kun on niin paljon muutakin. Mut sit kun tekee sitä muuta, niin koko homma paisuu ihan toisiin sfääreihin. Atomipommiksi vois nimittää, jos jätän yhden päivän järjestelyt ja imuroinnit väliin. Sitten se vasta onkin hankalaa tarrata tuumasta toimeen. Mä en vaan anna tätä aivovammaa itselleni anteeksi, koska olen oikeasti tosi järjestelmällinen tyyppi. Ei olis tullu kuuloonkaan muutama kuukausi takaperin. 

Mä en siis oikein käsitä, mistä tämä laiskuuspuuska johtuu. Ei ainakaan väsymyksestä. Meidän 7-kuinen on mitä mahtavin tyyppi, joka mennä mouhoaa maton kulmalta toiselle ja karjuu mönkiessään "väyväyväy" ja "mamammammamma". Pärisee ja räkii puurot pitkin seiniä. Kihnuttaa ikeniään joka pirun putkeen ja esineeseen mitä talosta löytyy. Perusvauva, joka nyt ei vaan millään tasolla ole kiinnostunut päiväunista. Vartti, ehkä kaksin, siinäpä se. Aloita nyt siinä sitten joku tärkeä askare. Saa lopettaa saman tien. Tyytyväinen vauva kylläkin, kyllä se tossa imuria osaa komentaa ja jos tarpeeksi korkealle pääsee katsomaan, niin tekee mun kanssa mielellään ruokaakin ja tsekkailee, kun ripustan pyykkejä. Mutta kun haluisin repiä kaikesta hereilläoloajasta irti sen, mikä jäi kaksosten kanssa tekemättä. Leikitään, sylitellään, keskustellaan. Ei siinä sitten ole aikaa muuhun. Yöunia LUOJAN KIITOS nukkuu edelleen sen 12-13 tuntia, joten sitten nukun minäkin.

Kun isommat ei mun kanssa halua enää leikkiä, niillä on noi omat menot. Joko ne suhaa pyörillä pitkin pihoja aamusta iltaan, tai vetäytyvät omaan huoneeseen palikkamaailmaan, jonne muilla ei ole asiaa. Snif. Osaavat olla jo pitkiäkin aikoja ilman, että tarvitsee puuttua tekemisiin, tosin välillä toki vois hommata silmät selkäänkin. Mä oon aina luullu, että hiusten napsiminen saksilla on asia, jota vain tyttölapset harrastavat kotona sohvan takana, mutta meidän pojat ihan tossa keittiön pöydän ääressä askartelun lomassa leikkasivat toistensa fledat eikä kukaan huomannut mitään. Kun ei ne tapelleet yhtään... Niin harvemmin siihen tulee sillä tavalla reagoitua. No mutta, mua pitkästä aikaa nauratti, vaikka vähän pöllöilivätkin. Kun se tukkamalli pidetään noin muutenkin lyhyenä ja kasvaahan se aina takaisin.

Välillä ei naurata. Eilen toinen oli jättänyt potkupyöränsä autotielle vähän pahaan kulmaan, ja kappas, naapuriin matkaava vieras karautti autollaan yli. Onneksi vain pyörä on solmussa, ettei siis poika. Ja tais autokin säästyä vammoitta. Nää on niitä onnistumisen hetkiä, kun joka päivä viiteen kertaan pääsee sanomaan, että pyörät tuodaan omaan pihaan eikä jätetä tien pientareelle lojumaan. Nyt kävi näin. Kyllä harmitti, mutta toivon että meni jo jakeluun, kun pyörä oli niin rakas, muttei toivoa enää entisöinnistä. Niin no siis toiveajatteluahan se oli, koska juuri äsken kävin karjaisemassa että fillarit pihaan, taas makasivat tuolla hiekkatiellä. JES.

Kyllä sitä on moneen kertaan ton kaksikon kohdalla mietityttänyt, että onko yhden 5-vuotiaan pojan kanssa niin vaikeaa? Ei ole sitä samanikäistä kaveria hollilla, ketä voi mojauttaa kupoliin aina kun jollain lego-ukolla on väärät housut jalassa, tai että potkaistaan, kun toinen ei heti kuullut mitä yrittää sanoa. Että onko tässä nyt jotain vakavia käytöshäiriöitä ilmoilla vai ettäkö onko 5-vuotiaat aina noin villejä? Mikä meni kasvatuksessa pieleen, vai onko joskus odotettavissa seesteisempiä aikakausia, ja että tuleeko noista sittenkin ihan normaaleja? Toivoa sopii, mitään en voi enää muuttaakaan, tähän on tultu. Mä yritän jotenkin viimeseen asti välttää tilanteita, jossa mun tarvitsee lähteä kaksikon kanssa ihmisten ilmoille, pitäis valjaat olla vieläkin käytössä. Vaikka en voi välttää niitä tilanteita mitenkään, kun päivisin yksin noiden kanssa olen, välillä on vaan pakko mennä kauppaan ja virastoihin ja toivoa, että ne ei sillä kerralla heittäydy villeiksi. Ja pakkohan lapsia on viedä erilaisiin tilanteisiin, että oppivat olemaan. Siksipä siis kirein hampain otan noita mukaan joka paikkaan, ehkä sitten joskus osaavat olla.

Tosin, täytyy olla ihan tyytyväinen että ulkopuoliset kehuvat aina niin kovin tuota mun parivaljakkoa. Osaavat kuulemma joskus käyttäytyä, kun ei olla iskän kanssa paikalla. Mitä tutummiksi tosin tullaan, sen vapaammin näyttävät kaikki temppunsa. Eli ventovieraiden silmin mun lapset ovat ihania, tutut pyörittelevät silmiään. Sellasia ne on. Mun vili-vilperit. Ihania silti. 

Mulla on aiheet vähän vähissä. Mä en jaksa enempää. En edes viitsi olla hauska.