Oho. Meni pari kuukautta edellisestä kirjoituksesta. No mutta, on ollut tekemistä. 

Kerrottakoon, että paljastin pojille ettei hammaskeijuja olekaan. Toisella apinalla heiluu molemmat alaetuhampaat, toinen roikkuu jo käytännössä aivan irti. Hän jo luetteli, että kun irtoavat, niin keiju tuo tyynyn alle rahaa ja legoja. Kerroin, että koska kaikilta maailman ihmisiltä todennäköisimmin irtoaa maitohampaat joskus, niin keijun tarvitsisi olla tosi rikas. Että kyllä ne on vanhemmat jotka sitä rahaa sinne tyynyn alle kuskaavat, ketkä nyt sitten kuskaavatkin. Ja koska en ajatellut palkita lapsiani siitä, että he kehittyvät, oli rikottava tämä suuri harhaluulo. Kaverin muksu tosin kävi taannoin kylässä ja koska molemmat yläetuhampaat loistivat poissaolollaan, kertoi hän, että keiju toi kaksi nukkea. Olin jo satavarma, että pojat paljastavat ettei keijuja ole, mutta mitä vielä! He alkoivat mulle karjumaan, että onpahan keijuja olemassa, äiti huijasi! Ahaa, okei. Vieraiden poistuttua kerroin jälleen asian oikean laidan. Eli pyydän nöyrimmin anteeksi muilta vanhemmilta, jos poikani joskus rikkovat teidän suuren kuplan kertomalla muille lapsille, että keijut on ihan out.

Okei, on meille tänä vuonnakin tulossa joulupukki, mut sehän on ihan eri asia, eikö? 

Joulu saatanan perkele yllätti mut tänä vuonnakin ihan täysin. Mä kun niin kuvittelin olevani fiksu ja hommata kaikki paketit kesäkuussa, ni unohdin. Nyt mä sitten nousin kesken yöunien istumaan koneelle ja aloin selaamaan nettikauppojen ihmeellistä tarjontaa. Alkoi kyllästyttämään, joten vaihdoin kirjoittamiseen. Kyllä mä vielä ehdin, onhan aattonakin kaupat vähän aikaa auki. Ku mulla on ollu vähän parempaakin tekemistä ku juosta kaupoissa ostamassa pilipalileluja, jotka ehkä about tapaninpäivänä ovat kaikki rikkinäisinä roskiksessa. 

Todellisuudessa en ole tehnyt mitään järjellistä. Eiku hei, mä päätin viikko sitten että saatan mun heinäkuussa alkaneen eteisrempan päätökseen. Mä saavutin mun tavoitteen, jipii! Viime tipassa sitä vaan sujuu asiat jouhevammin.

Ja joo, mä olen viimeset puoli vuotta seurannut miten meidän pienin tyyppi kehittyy, ei tässä oo paljoo sit muuta ehtinyt noiden isompien kanssa vääntämisen ohella. Pieni miehenalku on nyt 9,5kk vanha ja pärisee sujuvasti, varsinkin ruoka suussa. Sanoja tulee jonkun verran, mainittakoon ekana äiti, jonka tyyppi oppi apinoimaan päivälleen 7kk:n iässä, isi ja autokin taittuu, pappa ja mummu, isoveljien nimet. Kaveri konttaa, seisoo ja steppaa tukea vasten, ja tänä aamuna just keksi sohvalle kiipeämisen jalon taidon. Nyt vaan toivois että keksis nopeasti että perse edellä alastulo olis huomattavasti lempeämpää ettei tarvis koko ajan olla nenä kiinni parketissa. Syödään kaikkea maan ja taivaan väliltä, lempipaikka lienee keittiön pöydän alla edellisen päivän eväitä napsiessa. Päiväunet on tyypin mielestä ihan perseestä, ja öisin harjoitellaan vähän lisää kaikkea uutta ja ihmeellistä korviahuumaavan mölinän kera. Muutoin nukkuu ihan nätisti edelleen sen 12 tuntia, mitä nyt joskus jokusen tunnin seistään sängyssä ja huudetaan äitiä ja päristään lakanat märiksi.

Töihinpaluu koitti tänään. Nautin ja en. Ihmisiä, joo. Tekemistä, joo. Mutta kun sitä on vuoden aikana kasvanut tämä persaus tähän sohvaan kiinni, niin en ihan tarkkaan tiennyt, miten se siitä nousee. Nousi yllättävän hyvin aamulla. Siellä mä sompailin kyökissä hoomoilasena, ja valistin esimiehiä, ettei saa hermostua, jos olen about seuraavat pari viikkoa (kuukautta?) vähän tyhmä. Osasin mä ihan sujuvasti kulkea huoneesta toiseen ees sun taas ja availla kylmiöitä jokusen kerran todetakseni, että maito ei edelleenkään sijaitse lihakaapissa eikä majoneesit pakastimessa. 

Tänään illalla se sit iski. Se totaalinen pystyynnukkuminen. Vauva huuteli tunnin viime yönä jotain siansaksaa, ja vaikka mies nousisikin jätkää tainnuttamaan uudestaan, niin enhän mä osaa nukkua ennen kuin on täysin hiljaista. Töiden jälkeen mä kävin hakemassa päiväkodista yhden lainalapsen meille kylään (omat onkin iskän huomassa kotona seuraavat 6 viikkoa ennen kuin hoitoonpaluu koittaa, pienimmälläkin). Ja sitten tulikin pari muksua lisää äitinsä kera tänne hullunmyllyyn ja sitten koitti päiväkodin joulujuhla. Toivottavasti kukaan ei huomannut että vähän haukottelin siellä esityksen lomassa. Kotiin päästyä olin ihan kuolema, onneksi isi hoiteli yliväsyneet tenavat uneen niin mä sain nukkua nojatuolissa istuma-asennossa sekunnin sadasosan. Mies kysyi jotain ihan utopistista, en muista, en oikein tiedä mitä tänään on tapahtunut. Mä muista mitään.

Nyt kun pitäis nukkua, niin tulee ihan pöllöjä asioita päähän. Tajusin, etten ehtinyt muksujen kanssa tekemään juuri mitään. Ehdin mä niille ruokaa vääntämään muutamaan otteeseen. Ja käymään juhlassa, vaikken niitä juuri siellä nähnytkään, kun hoitokaverit oli kiinnostavampia. Vauvalle annoin muistaakseni iltamaidon, se olikin ainoa kontakti tänään. Mä pyörin tuolla sängyssä tunnin, ennen kuin havahtui mieleen, että viime viikolla hain postin aamulla ja postit jäivät autoon kun lähdin viemään samalla pentuja hoitoon. Oli pakko nousta katsomaan, oliko seassa laskuja. Oli. Mun puhelinlasku, eräpäivä onneksi huomenna. Huh. Ja näin mä en enää saanut unta, koska ulkona oli pirun kylmä. 

Ja nyt mä istun sekoilemassa tässä koneella, en yhtään pysty muistaa mitä kirjoitin aikasemmin. 

Ei jumankauta antakaa mulle jotain lääkettä, ennen kun alan nähdä harhoja. OLEN VÄSYNYT. Kyllä se tästä, kun saa arjen pyörimään kunnolla. Ehkä.