Nukkuminen. Mitä se on? Todennäköisesti jotain, joka tekis ihmeitä minullekin. Onhan se hienoa, että tämä "valmentautuminen" vauva-arkeen alkaa jo muutama kuukaus ennen synnytystä. Osaa sitten varautua tuleviin yöherätyksiin. Mut kun mä olen sen yökukkumisen jo kerran kokenut (tuplana) niin tän valmennusvaiheen olis voinu passata tällä erää, kun asia on kuitenkin ihan tuttua kauraa. Onhan siitä nyt toki jokunen vuosi, mutta kyllä se tuolla takaraivossa vielä kummittelee. Meidän jätkät ovat tosin olleet niin huippuhyviä nukkujia aina, että vois kai kuvitella että olen päässyt turhan helpolla ja nyt se kostautuu koliikkikolmosen kohdalla.

Päivälepokin on joskus onnistunut. Kyllä täällä voi vedellä toisinaan ihan huoletta hirsiä, kun pojat viihtyvät pitkiäkin aikoja keskenään. Kerran pari ovat tyhjentäneet kukkamullat, saksineet sanomalehdet silpuksi, piirrelleet seiniin ja käyneet suihkussa vaatteet päällä kun äiti on horkassa, mutta pientähän se, oma oli vikani kun torkahdin. Mutta talo on vielä pystyssä ja oven kun muistaa laittaa aina siestan ajaksi takalukkoon, niin apinat pysyvät tontilla. Mutta nyt, kun sisätiloissa ollaan vietetty jo kohta kaksi viikkoa, niin alkaa olla sellanen hulabaloo täällä päivisin, etten todellakaan kykene ummistamaan silmiä. Mä niin toivoisin jo tiistain olevan ovella, niin voin hyvillä mielin kiikuttaa mukelot hoitoon ja nukkua vaikka koko päivän!

Tää päivä on ollu jotenkin sanoinkuvailemattoman älytön, etten mä tiedä tiedä olenko mä oikeastikin niin tyhmä kuin lapseni väittävät. Totuus tulee kyllä oikeastikin lapsen suusta, joten kai se uskottava on. Mä huomaan kerta toisensa jälkeen vastaavani jokaiseen mulle esitettyyn kysymykseen "en tiedä". Vaikka tietäisinkin, seuraa sarjassamme niin monta lisäkysymystä aiheesta, etten loppujen lopuksi osaa vastata. 

 

"Miksei me voida mennä pihalle?" - Voidaan, muttei siellä ole mitään tekemistä.

"Onhan, voidaanko me laskea mäkeä?" - No eihän siellä ole luntakaan, menee liukurit rikki.

"Miksi siellä ei ole lunta?" - No kun ei ole satanut.

"Miksei ole satanut, nythän on talvi?" - No kun en tiedä.

 

Että vastaa nyt noihin sitten. Toi nyt oli vielä helppo, Mutta että "miksi Suomessa on tunneleita" ja "miksei Suomessa ole norsuja" ja "miksi iskä on laittanu vauvan sun mahaan" saavat mut aina pohtimaan, että osaankohan mä sittenkään kasvattaa lapsiani siihen pisteeseen, että osaisivat edes koulussa laskea 1+1. Okei, saattais vaatia ehkä huomattavasti pidempää pinnaa, mut just nyt se on aika lyhyt. 

Kyselyikä on ihan ookoo, mut toi uhmatouhu on mun mielestä jo ihan älytöntä. Okei, sekin kuuluu just nyt tähän helvetin ikään. Aina vedotaan siihen ikään. Tää on nyt tätä 4v. uhmaa, joka on tuplaten kamalampaa kuin se aika, jolloin se uhma alkoi nostelemaan päätään. Ja kaikkialta kuulee että ootahan ku ne täyttää 5v. tai että sitten ku ne on pahasia teinejä. Odotellaan, odotellaan. Mitä isompi lapsi, sen isommat murheet. Kertaa kaksi samaan aikaan. Jes. Ja kun kaksosista aina hoetaan, että ihanaa kun niistä on isompana seuraa toisilleen. On joo, hyviä painikavereita niistä on tullut. Onneksi hoidossa sentään molemmilla on kuulemma ihan omat kaveripiirit ja touhut. 

Aamuhan siis alkoi sillä, kun toinen kieltäytyi puurosta kokonaan, koska sitä nyt vain oli lautasella liikaa. Keskustelua on käyty myös kiivaasti siitä, miksen anna heille mehua. No kun ei ole. No mutta kun tee siitä tiivisteestä! No mutta, ymmärräthän, kun sitä ei ole. No mutta mikset sitten anna vaan sitä mehua? Ja tätä on jatkunut loputtomiin. Sittemmin ovat uhonneet rikkovansa omat sänkynsä jos en anna sitä mehua! Mutta missäs te sitten nukutte? Kuulemma meidän sängyssä, ja me mennään iskän kanssa ulos nukkumaan, koska olemme isin kanssa tuhmia eikä joulupukki tuo meille lahjoja. 

Olen jo monesti höyrynnyt, että unohtakaa nyt lapset se joulu jo, se meni jo ajat sitten. Vaan ei uskota. Joulupukki kuulemma tuo huomenna heille sen kaipaamansa legopoliisiaseman ja äitille risuja. Sitä odotellessa...